sunnuntai 25. syyskuuta 2016

"I'm fine."

So I act cool
On the outside
But it's eating me alive
'Cause when it comes to you
There's nothing I can do
I can't make you love me when you don't
I see it in your eyes
I'm the compromise
No, I can't take another slow goodbye

Mä en todellakaan tiiä, kannattaisko mun julkasta tällästä masistelua tänne. Mut toisaalta, mun bloginihan tää on ja mä en ketään pakota tätä lukemaan, itseasias suosittelen, et kaikki skippaa tän tekstin, mitä täs seuraavaks lukee.

Siis iha ekana. Mä en haluu kuolla, ei, en oo oikeestaa koskaa halunnu. Haluun tietää, mitä maailmas tulee tapahtuun ja näin eespäin. Mut se, mitä haluisin välil tehä, on erakoituu jonnekki. Okei, sitähän mä täs koko ajan oon tekemäs.


Ja toikaa ei sit kuitenkaa oo se, mitä mä ihanihan oikeesti haluaisin tehä. Toi on se, minkä mä koen parhaaks ratkasuks muita ajatellen. Ihan oikeestihan se ykkösjuttu, mitä täl hetkel haluisin, ois se, et mä en tuntis näin. Et mä voisin uskoo ne sanat, ku joku kehuu mua tai et mä en miettis kaikist vastoinkäymisist, et oon täys tunari. Musta on ainaki kasiluokalt lähtien vaa tuntunu siltä, et oon vaa taakka muille ja et kaikille on vähä yks hailee, et mitä mä teen ja silti teen kaiken väärin.

Tosta kertoo aika paljon se, et mä onnistuin kasiluokalla oleen about kuukauden melkeen putkeen poissa koulusta. Ilman, et ensinnäkää kukaa alko kyselee, mikä mul on, tai kukaa huomas mitään.

Ja seki, et mä sain sellasen kivan kirjeen mun lokeroon oisko ollu seiskalla vai just kasilla, missä oli asioita, mitä mun pitäs ittessäni ”korjata”. Se ei niinku ihan hirveen hyvää tehny, ku oli itsetunto jo siinä vaiheessa aika alhaal…


Mä en tiiä, et miks mä näitä asioita läpikäyn mun päässäni just nyt. Mut ehkä parempi myöhään ku ei millonkaan. Right? Toisaalta, en ehkä ees haluis läpikäydä näit juttui. Sattuu liikaa.


Tälki hetkel kaikki vois olla hyvin, eli en ehkä ajattelis näit juttui, jos ei tarttis miettii näi paljoo muitten tunteit. Eli siis täl hetkel tilanneha on se, et mä oon onneton vissii suurelt osin siks, että mulle aikalail tuntematon henkilö vois vähän paremmin… Long story short, noi se about tiivistettynä menee. Mut ei siinä, eihä mulla oo kai mitää väliä. Ei oo tähänkää mennes hirveemmi ollu. Et ei tää yhtää uutta oo.

Mut ei hätää, kyl mä pärjään - heikosti, mut pärjään silti. Mul on Elmeri.



Ja anteeks noi kuvat. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti